Hiljaisuudelle en keksi mitään syytä taaskaan. Ehkä suuri syy on se, että olen onnistunut sekoittamaan koko elämäni. Satutan jatkuvasti läheisiäni. Syytä en tarkasti edes tiedä miksi niin teen. Viime aikoina olen huomannut nauttivani enemmän ja enemmän siitä, että olen yksin. Yksin kotona ja välillä haluan jopa laittaa puhelimen kiinni. Tuntuu kuin seinät kaatuisivat päälle, mutta silti haluan olla yksin kotona. Tiedän ei kannattaisi jäädä vain kotiin, mutta en myöskään halua nähdä ihmisiä.
Kadun tekojani ja sanojani. Sisimmässäni haluan hyväksyntää, mutta samalla haluan olla yksin. Haluan sisälläni, että ihmiset hylkäävät minut, koska ei minusta mihinkään ole. En osaa tehdä mitään oikein. Tai siltä minusta tuntuu. Tässä runo niille ihmisille ketä olen satuttanut viime aikoina ja niille joiden elämää olen sotkenut sekoiluillani!
Anteeksi pahoista sanoistani,
teoistani.
Ette ansaitse niitä.
En tiedä haluatteko olla tekemisissä kanssani,
tekojeni jälkeen....
Ymmärrän jos ette....
Ainoa asia mitä voin enää sanoa on:
Olen pahoillani kaikesta....
Ja ei tämän tekstin tarkoitus ei ole kerätä sääliä vaan tarkoitus on tämän avulla kertoa katumukseni. En tiedä onko tästä hyötyä, mutta ainakin saan kerrottua asiat jotenkin.
