Moni varmasti kokee elämänsä aikana yksinäisyyttä, mutta myös ystävien tukea ja turvaa. Rehellisesti jos kerron täytyy tunnustaa, että ei minulla nyt mitenkään hirveästi ystäviä ole. Tuttuja joiden kanssa voi jutella niitä näitä, mutta ei syvällisemmin niitä kyllä on. Olen jo pitkään miettinyt sitä mikä on minun mielestä ystävyyttä? Missä menee ystävyyden, kaveruuden sekä tuttavuuden raja?
Itse koen ystävyyden niin, että ystävät hyväksyvät toisensa juuri sellaisena kuin toinen on. Ystävälle voit soittaa milloin vain ja kertoa mitä mielessäsi on. Ystävän kanssa voit istua tunteja edes puhumatta ja silti tietää mitä toinen ajattelee. Tällaisia ystäviä minulla on muutama ja vaikka emme usein näekään, mutta kun näemme on kuin olisimme eilen nähneet. Muuttojeni vuoksi ystävät ovat jääneet toisille paikka kunnille, mutta edelleen olemme tiiviisti yhteydessä.
Tuttuja sekä kavereita on jonkin verran matkan varrella tullut. Heitä on enemmän kuin ystäviä. En uskalla heille puhua paljoa vaikeista asioistani, koska luottamus ei ole niin suuri. Haluaisin tutustua ja ystävystyä uusiin ihmisiin, mutta se tuntuu nyt aikuisena vaikealta. Kaikkien kokemuksieni jälkeen luottamus on vaikea saada uusiin ihmisiin.
Huomaan olevani välillä yksinäinen ja ehkä myös hieman erakoituvani. En jaksaisi aina yrittää ystävystyä ja tutustua uusiin ihmisiin. Odotan vain sitä, että pääsen esimerkiksi Turkuun käymään jossa ystäviäni on. Välillä tuntuu siltä, että olisi helpompaa vain istua ja olla kotona eikä lähteä mihinkään. Tiedän etten ole näiden ajatusten ja tunteiden kanssa yksin. Halusin kertoa kaiken tämän siksi, että ehkä joku joka lukee tätä kokee samaistuvansa tuntemuksiini. Sekä kokevat etteivät ole yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Vastaan otetaan ruusuja sekä risuja, joten kerro rohkeasti mielipiteesti :)Kiitos kommentistasi :)